Teksti: Maire Soiluva
Työelämä ei ole suosittu runojen aihe. Satu Mattila-Laineen aihepiiri on ajankohtainen ja sattuva. Toimitila kertoo yhden työntekijän näkökulmasta yhden työpäivän mittaisesta ajasta.
Runot alkavat kellonajalla heräämisestä ja jatkuvat aina kotiinpaluuseen asti. Pääasiassa kokoelman runot kertovat ajasta työssä, itse työstä ja työympäristöstä sekä työntekijän olotilasta, ajatuksista ja tunteista.
Tässä esiteltävässä runossa on syyskuu, arkipäivä, kello on 11.11, Ruokatunti on alkamassa. Työntekijän on pitänyt tutustua Pomodoro-ohjelmaan, jonka tarkoituksena on nostaa tehokkuutta. Työntekijä, runon kertoja-ääni on turhautunut ja vihainen. Tunnetila, joka on mitä ilmeisemmin jatkunut pitkään.
Runon jatkuessa kertoja haaveilee kesälomasta, joka tarjoaa ainoan vapauden illuusion hetkeksi Lomalla kaikki on hyvin, mutta on vasta syyskuu eikä lomaa saa vielä edes merkittyä allakkaan:
Syyskuun kuva allakassa on vahvasti symbolinen, sirkustirehtööri pyörittää maneesilla taitoratsastajaa. Se toimii oivallisesti työntekijän kuvana – pyörit samassa ajan pyörässä, vahvasti vahdittuna esimiehen ja erilaisten ajankäytön valvonnan ohjelmistojen kanssa eikä muutosta ole näköpiirissä.
Aihe, teema ja motiivit; Kuva tämän ajan työstä ja sen tekijästä
Runon aiheena on työntekijän työpäivä ja teemana työssä turhautuminen, toistuvat turhauttavat työt ja jatkuvat muutokset, kehittämisohjelmat, eriarvoisuus, kyräily, ehkä jopa työpaikkakiusaaminen – kaikki se, mitä työntekijä voi kokea myös silloin, kun työ ei tunnu merkitykselliseltä eikä tunne olevansa tärkeä osa työyhteisöä. Runon motiivit liittyvät arkisista asioista lomaunelman kautta sirkukseen asti.
Maha, tomaatti, atrain ja mikro ovat ruokatunnin motiiveja. Pomodoro-ohjelma, ydinmehu ja koulutusmateriaali viittaavat ehkä aikaan, joka on kulunut ennen ruokatunnin alkua. Loman motiivit ovat erilaisia: herätyskello, polkupyörä, ranta, aurinko, myötätuuli, horsma ja jaloruusu, Huomio kiinnittyy erityisesti siihen, että lomaa kuvailevan kohdan motiivit nousevat luonnosta ja ovat kauniita verrattuna työaikaa kuvailevan kohdan motiiveihin. Allakan sirkuskuvaan liittyvät motiivit tirehtööri, maneesi, taitoratsastaja ja hevonen ovat puolestaan pakottavia, suu ja lentosuukot inhimillisiä ja esittäviä, nauru, taputus, yleisö ja itku seurauksia.
Deiktisyys luo online-tunnelman
Runo on hyvin deiktinen, se on tarkalla kellonajalla merkitty, ruokatunnin alku työpaikalla.. Tarkkuus luo läsnäolon tuntua, runon kertoja on koko ajan läsnä ja päivän kulun ”raportointi” on välitöntä, nykytermein voisi sanoa online-ajassa. Minuutintarkka kellonaika ei ole sattumaa. Koko päivä on ohjelmoitu tarkasti ja se kuvaa hyvin elämän orjallisuutta. Siitä tosin ihminen saa syyttää ihan itseään.
Runon alussa nälkää ja murinaa käytetään allegorisesti kuvaamassa henkistä nälkää ja tyytymättömyyttä, turhautumista. Ruuan viipaloimisen rinnastaminen Pomodoran ajanhallintaohjelman viipaloimaan työaikaan tuo hyvin esiin jopa aggressiivisuuden, joka on kärjistyneesti atraimella keihästetyssä mikroateriassa. Viipaloimisen vimma, roiskuvat ydinmehut ovat tehokkaita ilmaisuja kuvaamaan työntekijän turhautumisen aiheuttamaa tunnetilaa.
Pyörivä liike on hyvin esillä koko runossa alusta loppuun. Mikroateria pyörii, polkupyörän pyörä pyörii, ratsastaja pyörii. Sitä voi tulkita useammalla tavalla; oravanpyörä, jossa työntekijän työ pyörii. Tai se voi olla vielä laajempaa, vuoden kulkuun, koko elämän pyörimiseen aina vain samalla, toistuvalla kuviolla. Joka tapauksessa se luo runoon vahvan tunnelman siitä, että runon kertoja on tahdoton ja voimaton. Hän pyörii elämän, ajan ja työn puitteissa ilman mahdollisuutta tai voimia nousta vastustamaan, voimia hypätä pois pyörivästä kehästä.
Niinpä sirkustirehtöörin merkitys maneesilla nauraen ja taputtaen voi muuttua esimiehestä kertojan omaksi, sisäiseksi arvostelijaksi, piiskaajaksi, joka estää minkään normeista poikkeavan käytöksen. Se voi olla meidän kulttuuriimme vahvasti vaikuttava ”luterilainen kureliivi”, joka pitää hyvin kuosissa, mutta vaikeuttaa hengittämistä. Normit, moraali ja kunnon ihmisen velvoitteet näkyvät varsinkin suhteessa työhön; sehän ei ole työtä, jos se tuntuu mukavalle. Työ ja sen hyvin suorittaminen on suomalaisessa kulttuurissa edelleen vahvasti ihmisarvon mitta.
Vastakkainasettelun voimaa
Runossa on useita antiteesejä. Päällimmäisenä on työ ja loma. Työ on vahvasti tarkoissa raameissa, loma on täydellistä vapautta. Samaan teemaan liittyvä antiteesi on sirkustirehtööri ruoskansa kanssa ja loma, etenkin jos sirkustirehtööri nähdään pomon asemassa.
Ehkä mielenkiintoisemmiksi antiteeseiksi nousee kuitenkin kädet – ne ovat joko näppäimistöllä tai niin vapaat, että niitä ei käytetä edes polkupyörää ohjaamassa. Mutta siinäkin vastakkain ovat työn kahleet ja loman vapaus.
Entä horsma ja jaloruusu? Ei-arvostettu ja arvostettu. Kuvaavatko ne runon minän käsitystä itsestään ja nimenomaan itsestään työntekijänä?
Runon 9.15 teksti voi olla viite ulkopuolisuudesta tai vähintään sen tunteesta, tai voiko kysymys olla jopa työpaikkakiusaamiseen liittyvä ulkopuoliseksi jäämisen kokemus? Silloin horsma ja jaloruusu -antiteesi saa vielä laajemman merkityksen:
Vastakkain ovat myös sirkustirehtööri, ratsastaja ja itkevä yleisö. Tirehtööri määrää suunnan ja tahdin, ratsastaja toteuttaa hevosen avustuksella. Tirehtööri nauraa, yleisö itkee.
”yhtä sulavasti kuin ennen laukalla
hevosella notkoselkä luokalla.”
Äänteellinen antiteesi syntyy laukasta ja luokasta – ennen laukalla kertoo hyväkuntoisesta hevosesta, notkoselkä luokalla päinvastaisesta. Kysymys voi olla myös nuoresta ja vanhasta. Hevosesta, joka runossa symboloi myös työntekijää, juhtaa. Nuorta tai vanhaa.
Tukevat kielen kuvat
Runon kuvakieli kielikuvineen tukee sekä runon aihetta että teemaa.
Atrain pyörii mikrovuoan kehällä – tunteeko työntekijä itsensä keihästetyksi? Toisaalta atrainta on käytetty kansanperinteessä ja luonnonuskonnoissa lähinnä merenjumalan tunnusmerkiksi ja vertauskuvaksi, mutta myös symbolina mahtaville johtajille, kuten Poseidon ja Paholainen. Se saattaisi siis kuvata myös työntekijän alistussuhdetta esimiehiinsä ja heidän valtaansa kaikkeen, mitä työpaikalla tapahtuu.
Pomodoro on ajanhallintaohjelma, joka perustuu ajan pätkimiseen tiettyihin, tehokkaisiin jaksoihin. Mutta italian kielessä pomodoro on tomaatti. Tomaattia ei syödä kokonaisena, vaan se pilkotaan – ehkä tästä ajatuksesta ohjelma on saanut nimensä. Eräs tomaatin konnotaatio kuljettaa tomaatin läpi runon loppuun asti: tomaatteja heitellään,. jos esitys koetaan huonoksi, jos esiintyjä epäonnistuu. Lopussa eivät tomaatit lentele, mutta siellä yleisö itkee. Kuvaako tomaatit alussa runon kertoja-minän pelkoa epäonnistumisesta, kun ydinmehu purskahtelee? Pelkoa epäonnistumisesta, pelkoa pätemättömyydestä – vai pelkoa jaksamisesta? Pelko voi muuttua aggressioksi, kapinaksi – tomaatit viipaloidaan, tai ehkä atraimella leihästetään.
”auringossa myötätuulee”. – Yksi puuttuva kirjan tekee ilmaisusta tuoreen ja mielenkiintoisen. Ajatus tekee lomasta vielä paremman, tavoiteltavamman. Lomalla asiat ovat hyvin, aurinko paistaa ja tuuli on myönteinen.
”kädettömiin kesäpäiviin”. – Erittäin ajankohtainen tietokoneella töitä tekevälle – kädetön kesäpäivä kuulostaa oikealta lomalta. Kädetön kesäpäivä on metafora, jonka näppäimistöihmiset ymmärtävät, mutta mitä jos se olisi julkaistu aikaan ennen tietokoneita? No, useimmat työt tehdään käsillä, joten kyllä se hyvin kuvaa lepoa, mitään tekemättömyyden nautinnollista olotilaa ja vapautta.
Horsma on elollistettu tapaamaan toinen elollistettu, jaloruusu, ja viettämään aikaa sen kanssa sovussa:
”Kotimatkalla pientareelta horsma
ketjun väliin juuttunut
jaloruusujen kanssa samaan pihaan
sovussa.”
Horsma on myös arvottomuuden vertauskuva: rentunruusu, pientareelta taitettu. Miten huonosti ovat asiat, kun arvoton horsma on juuttunut ketjujen väliin. Ketjut liikkuvat, mutta jokin juuttuu rattaisiin, on vaarassa tuhoutua. Ilmaus on ahdistunut, täynnä kipua. Horsmä pääsee kuin pääseekin pihaan jaloruusun kanssa. Se on pelastunut ja on sovussa parempansa kanssa. Miksi? Ehkä siksi, ettei vaadi enempää. Arvelee itsekin itsensä arvottomaksi, on vain iloinen, kun jäi henkiin. Näillä sanoilla on suuri merkitys koko runon, ellei koko kokoelmankin kannalta. Jos työntekijä kokee työnsä merkityksettömäksi, voiko hän säilyttää omanarvontuntonsa? Jos merkityksellinen työ täyttyy tyhjänpäiväisillä, mutta ajan vievillä tehtävillä, säilyttääkö työntekijä itsetuntonsa? Väitän, että jos työntekijä, kuten tässä runon minä ei koe työnsä olevan merkityksellistä, hän jää rattaisiin, kokee raskasta arvottomuutta ja huonommuutta. Jaloruusun kanssa voi olla sovussa, mutta ei samanarvoisena.
Ketjun väliin juuttunut voi kuvata myös hankalaa tyyppiä. Aina pistämässä kapuloita rattaisiin. Ehkä hän on kyseenalaistaja, perusteiden ja perusteluiden peräänkuuluttaja – ei siis millään tavalla tehokas. Mutta perusteellinen. Tästäkö juontaa kiusaaminen? Yksi runon avainkohdista luo mahdollisuuden monenlaiseen tulkintaan, joissa kuitenkin on yksi yhteinen tekijä: työntekijä, runon minä ei voi hyvin.
Oravanpyörä on sinänsä jo symboli jatkumolle, jossa samat asiat toistuvat katkeamatta eikä ulospääsyä kehältä ole. Tässä runossa pyöriminen ja monenlaiset kehät ovat symbolin symboleja, joissa runon minä kulkee turhautuen vähitellen, aina vain enemmän.
Erittäin ajankohtaiseksi tulkitsen säkeen ”punainen suu tahriintuneena, lentosuukkojen heittäminen ei onnistu”. Se kuvaa tulkintani mukaan erinomaisesti monen työpaikan ja työntekijän ongelmaa: työtä ei enää voi tehdä niin hyvin kuin osaisi tai pystyisi. Tässä runossa syy nousee tehokkuuden nostamisen takaa, monessa työssä toki kysymyksessä on resurssipula tuottavuuden tiukkojen mittareiden ohella vaikuttamassa. Olisiko se vähän jo surkeuden takaiskujen kulminoituma, kun yleisön edessä kiertävä taitoratsastajakaan ei enää ehdi edes huulipunaansa korjaamaan eikä lentosuukkoja heittelemään.
Runo irrallisena antaa tietyt tulkinnat, mutta osana kokonaisuutta siihen tulee lisää tulkinnan mahdollisuuksia.
Toimitilan runo 6.13:
Runon 6.13 viimeiset säkeet antavat mielikuvan, että elämässä voisi olla muitakin ongelmallisia osa-alueita kuin työ. Onko arki muutenkin yksitoikkoisuudessaan kuormittavaa?
Runosta 7.07:
Onko työ luonut ahdistuksen, joka heijastelee kotona ongelmina, viekö työ kaiken elämänilon ja mehut – kumpi on syy ja kumpi seuraus.
Kuka puhuu kenelle?
Kuka puhuttelee ketä runon loppukommentissa. Puhutteleeko siinä työyhteisö sen ulkopuolelle jäänyttä vai keskusteleeko siinä työntekijän sisäinen minä itsensä kanssa selittäen, että tulkinta ei välttämättä ole totta. Onko työntekijä, runon kertoja-ääni ainoa, jota työ ja sen olosuhteet riepovat ja turhauttavat.
Mielenkiintoinen yksityiskohta runossa on itkevä yleisö. Miksi he itkevät? Ajan henkeen sopisi tulkinta, että he itkevät hevosen puolesta – joskus eläimen arvo nousee ihmisarvon yläpuolelle erityisesti kiihkoisissa somekeskusteluissa. Mutta itkeekö yleisö itsensä vai näkemänsä vuoksi`? Onko se myötätuntoa vai sen tajuamista, että on itse ihan samassa tilanteessa? Voiko se olla runon kertojan omaa itsemyötätuntoa? Kumpikin tulkinta on ihan yhtä mahdollinen; joka tapauksessa tulkitsen itkun myötätunnon osoitukseksi siitäkin huolimatta, ja ehkä sen vuoksi, että se voi sisältää oman tilanteen samankaltaisuutta.
Tosin itkun merkitys voi muuttua, jos ruoskija on ratsastaja ja häntä – kuten koko runon kertoja-työntekijää – riivaa ylikorostunut kunnianhimo. Mutta se ei runon sävyyn eikä kyllä koko kokoelmankaan sävyyn istu.
Miksi kommentoija arvelee, että yleisö itsekään ei tiedä miksi itkee. Kuvaako se hetken ylitunteellisuutta? Vai voiko se olla sellaisen ahdistuksen kuvaus, kun ahdistaa, mutta juurisyytä ei vielä itsekään voi päästää pintaan tai tiedostaa. Jos kommentoija on runo-minän sisäinen ääni, voi olla kysymyksessä puolustusmekanismi – tai sitten joitain asioita ei vieläkään voi sanoa ääneen.
Karkeasti voisi sanoa, että yleisö itkee toisen kohtalon nähdessään tai oman kohtalon tajutessaan. On helpompi tulkita yleisö myötätuntoiseksi, Ihmiset ovat hyviä, meillä on siis toivoa. Mutta jos yleisö itkee tajuten, että he ovat samassa jamassa, pyörimässä oravanpyörässä, onko meillä kenelläkään toivoa? Pyörimmekö jo niin, että pysähdys heittää meidät vain ulkoradalle, pois siltä kehältä, jossa ovat kaikki muut. Tai mitä jos yleisö onkon jo tajunnut, ettei ole mitään oravanpyörää, on vain ihmisen osa, että hän tekee jotain työtä koko elämänsä ja ennen pitkää se sitten loppuu kuolemaan. Ettei olekaan oravanpyörää, on vain elämä.
Runo on niin surullinen ja niin ajankohtainen. Työn merkityksellisyyden merkitys on noussut, ihmisten arvomaailma muuttuu eikä työ sinänsä enää ruoki murisevaa työntekijää. Tarvitaan merkitys, jotta jaksaa. No, sitä voidaan pohtia toisaalla onko tämä vain keskiluokan yläosaston tai varsinaisen yläluokan dilemma – rahvaalla kun harvoin, edelleenkään, on varaa valita työtä, työskentelyolosuhteita tai sen merkityksellisyyttä.
Itkevä yleisö voi tuoda runoon myötätuntoa ja lämpöä, onhan lomakin vain kaukainen haave. Jos yleisö ei voikaan auttaa, ainakaan runon minä ei ole yksin. Jakamisen kokemus voi olla pelastava kiusatulle, kyseenalaistajalle, meille jokaiselle.
Mutta muutosta ei tapahdu. Se tekee runosta lohduttoman. Tirehtööri jatkaa nauramistaan, taitoratsastaja ratsastamista, hevonen maneesilla laukkaamistaan ja yleisö itkemistään. Saman kehän ääressä. Mikään ei muutu.
Satu Mattila-Laineen Toimitila on tilattavissa mm. kustantajan verkkokaupasta. Arvostelukappaleiden tilaukset osoitteesta tilaukset@warelia.fi.
